MikeSirenkuva

Mun tarina alkaa kuten monen muun. Olin aktiivinen ja sosiaalinen lapsi. Vanhempieni erottua ensimmäisen kerran oltuani toisella luokalla jotain kuitenkin muuttui. Minusta tuli hiljaisempi, ujompi ja painoa alkoi kertyä nopeahkosti. Kolmannella luokalla olinkin jo luokiteltavissa ylipainoiseksi. Kolmannen luokan jälkeen muutimme, edessä oli uusi koulu ja uusi ympäristö. Pulleana ulkomaalaisena poikana jouduin nopeasti silmätikuksi ja koulukiusatuksi nuoreksi. Painoa karttui yhä lisää ja huomasin eristäytyväni muista ihmisistä. Koulun jälkeen saatoin linnoittautua huoneeseeni television eteen ja upottaa pahan oloni herkkuihin. Aloin vältellä ruokailua koulussa ja julkisesti, sillä lihavana ruokailu oli jotenkin nolo asia. Jossain vaiheessa en vain enää välittänyt mitä muut ihmiset ajattelivat, sillä se oli helpompi tapa suhtautua asioihin. Minusta tuli ajan saatossa kylmä ja eräänlaiseen suojakuoreen sulkeutunut. ”Olen vahva” – minä päätin, en anna muiden latistaa minua.

kebab

Eräänä päivänä päätin ryhtyä syömään vähemmän. En koskaan ole ollut aamupalan fani ja kouluruokailun lopettamisen myötä päivä saattoi jatkua heräämisestä aina ilta 5-7:ään ilman ruokailua. Yhden kesän aikana kasvoin 12cm pituutta ja painokin tippui 10 kiloa. Oltiin jo yläasteella ja olin vihdoin ”hoikka”. Syömättömyys kuitenkin jatkui vielä tovin. Tilanne kärjistyi siihen kun olin 15 vuotiaana 183cm pitkä ja painoin enää 62 kiloa, muistan kerran jopa pyörtyneeni koulussa. Tällöin tajusin, etteivät asiat ole ihan kunnossa.

images

Aloin syödä säännöllisesti aamupalaa ja uskaltauduin koulussakin syömään. Pian löysin myös isäni kannustuksen kautta kuntosaliharjoittelun salat. Muistan kun ensimmäisiä kertoja kävimme kuntosalilla ja vaivaiset 50 kiloa nousi penkistä. Isäni on aina ollut vahva, fyysistä työtä tehnyt mies ja minä halusin myös olla jonain päivänä yhtä vahva. En ikinä unohda sitä hetkeä kun isän kanssa ensimmäisiä kertoja penkkailtiin ja jo parin kuukauden treenin jälkeen isä nostaa raa-alla voimalla 160 kiloa penkistä. Minä sain inspiraation ja aloin käymään säännöllisesti salilla. Liikunnan kautta löysin hyvän olon ja aloin hiljalleen saaman myös itsetuntoni kuntoon. Voimaa ja kehitystä tuli alussa nopeasti ja aloin jopa innostumaan fitneksestä. Kisakuvia katsoessa oli kuitenkin aina sellainen olo, etten ole vielä valmis.

Aikaa kului ja elämään ilmestyi muitakin osa-alueita kuin koulu ja treeni. Oli töitä, parisuhde ja pian jo pääsykokeet jatkokoulutukseen. Elämässä tuntui aina olevan muutakin sisältöä. Treeni ja urheilu oli mukana yhtenä tasapainottava osa-alueena. Pian sitä huomasi jumittuvansa vuosia kestävään tunnollisen suorittamisen oravanpyörään. Elämä oli suurilta osin suorittamista: paljon koulua, paljon töitä, pakko treenata ja kotiaskareetkin tehdä. Jos jotain jäi suorittamatta, niin se oli ahdistavaa. Oli paljon helpompi jatkaa suorittamista kuin jättää jotain tekemättä.

Tämän suorittamisen keskellä tapahtui hidas herääminen. Sitä huomasi kuinka hukassa on itsensä kanssa ja siitä mitä haluaa. Elämän ei kuulu tuntua pelkältä suorittamiselta. Jokaisen on löydettävä asiat mistä nauttii ja tehtävä niitä, toteutettava haaveensa. Olin aikaisemmin ollut tosi vahva mielipiteissäni, enkä antanut helposti tilaa uudelle, saatikaan uskonut henkisen/ mielen hyvinvoinnin tärkeyteen. Päätin kuitenkin vihdoin 2012 talvella kääntää kurssin suunnan ja olla avoimempi. Löin myös mielessäni lukkoon tähtääväni NFE 2013 kilpailuihin. Irrottauduin pelkästä suorittamisesta ja katsoin nykyhetkeä pidemmälle, päätin tehdä jotain mistä nautin ja olla onnellisempi päivittäisessä elämässä.

img_0096

Vuosi 2013 oli suurta itsetutkiskelun aikaa, joka opetti minulle paljon itsestäni, kropastani sekä mielestäni. Urheilu oli jo pitkään ollut osa elämääni. Se oli aina tuonut balanssin stressin keskelle ja saanut minut maadoitettua. Huomasin kuitenkin, että pitkän aikaa myös treenaaminen oli ollut suorittamista. Puntille oli pakko mennä kun oli treenipäivä, kipeänäkin piti yrittää ja kehon signaaleja ei herkästi kuunneltu. Kilpailuprojektin myötä treenamisestakin tuli pitkästä aikaa suunnitellumpaa ja miellyttävämpää kun signaaleille annettiin tilaa. Kehon ja eritoten mielen huoltamisen tärkeys korostuivat entisestään. Miten sitä oli ennen jaksanutkaan vaan suorittaa? Mihin se olisi voinut johtaa, ellei siitä olisi herännyt? Tarvitaanko totaaliromahdus, ennen kuin omista virheistä voi oppia? Itsessään on vaikea nähdä vikoja tai tekemisessään virheitä. Muita osaamme kyllä arvostella ja kritisoida, mutta usein se itsekritiikki puuttuu täysin. Onnellisuus ja hyvä olo lähtee kuitenkin lopulta omasta itsestä ja se näkyy myös ulospäin.

– Mihkel

InnerPeace

Ei tageja



Kirjoittaja ja asiantuntija